Mun isä. Markku Sakari Ojaniemi. Isä kuoli 5.11.2004 jäädessään pakettiauton alle Seinäjoella. Isä oli huumorintajuinen, iloinen, vitsikäs, rakastava, avulias. Sosiaalinen, yrittäjä, työteliäs. Ripeä, ilkikurinen, melankolinen. Äärettömän lapsirakas. Alkoholisti.
Viina vei, liian paljon, liian aikaisin.
Lapsena isä oli mun paras kaveri. Koen suunnatonta surua siitä, että minun lapseni eivät koskaan tapaa Markku-paappaa. Isän kanssa pelattiin lautapelejä takkahuoneen lattialla, katsottiin Napakymppiä ja Karpoa ja tietysti uutisia, urheiluruutua ja ylipäätään kaikkea mahdollista urheilua. Ulkoiltiin, käytiin jänismetsällä tai onkimassa, rakennettiin lumilinnoja ja lumihevosia. Isä myös jaksoi kyyditä minua pitkiä aikoja ympäri pihaa pulkalla, kottikärryillä tai lumikolan kyydissä. Jos kavereita oli käymässä, isä järjesti meille ohjelmaa, leikittiin ”karhunpesää” eli mentiin kavereiden kanssa karhua piiloon ja sitten karhu heräsi ja lähti etsimään meitä piiloista ja vei eteisen verhon taakse ”karhunpesään”, josta taas heti karattiin. Meillä oli myös oma siivouslaulu, jota laulettiin ja laukattiin pitkin käytävää. Muistan sanat edelleen ”tällä mä tiskaan astioita ja tällä mä pyyhin pöydän”. 😀
Isä oli aina mulle se henkilö, jolle kerroin kaiken. Sydänsurut, ilot, onnistumiset ja pettymykset. Puhuttiin paljon ja kaikesta. Isälle pystyi soittamaan keskellä yötä. Jos piti päästä teinidiscoista yöllä kotiin, oli isä pihassa hakemassa. Isän kanssa kierrettiin ostamassa hevosia, isä oli auttamassa varsan kanssa tallilla ja osallistui aina talkoohenkilönä oman ratsastusseuran järjestämiin kilpailuihin. Kannusti, uskoi ja opetti. Piti huolta siitä, että läksyt tehtiin ja kokeisiin luettiin. Suuri kiitos mun hyvälle koulumenestykselle kuuluu isälle ja sille, miten hän kokeita edellisenä iltana kyseli koealuetta niin kauan, että asiat varmasti jäivät mieleen. Lukioaikana saattoi vielä laittaa tekstiviestin ennen koetta, että muista se ja se asia!
Isällä oli suurimman osan ajasta kotitoimisto, jossa hän teki töitä. Eli oli paljon kotona. Aamuisin heräsin usein siihen, kun isä lauloi keittiössä ja kilisytteli kahvikuppia. Oon itse samanlainen, biisien sanat jää helposti mieleen ja niitä on pakko hyräillä. Jos mulla oli lukioaikana hyppytunti keskellä päivää, käytiin isän kanssa ”bisneslounaalla” eli syömässä pizzaa tai pihviä.
Sitten oli se toinen isä. Se, joka ei tullutkaan työmatkalta kotiin. Se, joka nukkui aamulla takkahuoneen sohvalla, autotallin nojatuolissa tai leikkimökissä. Usein isää ei edes näkynyt, oli vain pienet häivähdykset, haju, painaumat tyynyssä, tyhjä olutpullo autotallissa. Tupakan natsoja leikkimökin lavuaarissa. Reissut kesti ensin päivän tai kaksi. Ala-asteen loppua kohden isä oli poissa viikkoja, yläasteella ja lukiossa ollessani jo kuukausia.
Muistan yhden joulun, kun isä oli ollut muutaman viikon poissa ja saapui kotiin aattoaamuna. Lähdettiin sukulaisten luo viettämään aattoiltaa, isä tärisi ja oli hiljainen. Äiti leikkasi kinkkua pienemmäksi, että isä olisi saanut syötyä helpommin. Koko illan tunnelma oli jäinen ja vaivaantunut. En sen jälkeen ole pitänyt joulusta.
Kun olin viidennellä luokalla isä päätti hakeutua Lapualle Minnesota-hoitoon. Hoitojakso alkoi helmikuun alussa, isä oli taas kerran kuukauden pois kotoa, mutta tällä kertaa kuitenkin hakemassa apua ongelmaan eikä lisäämässä sitä. Minnesota-hoitoon kuuluu isona osana läheisviikonloppu, jossa ollaan isossa huoneessa ringissä ja päihdekuntoutuja vuorollaan istuu ringin keskelle ja hänen läheisensä istuvat vuorotellen kuntoutujan eteen ja lauantaina kertoo, mitä on vihannut läheisen juomisessa. Mulla oli päällä ruskeat samettihousut, hevoskuvioinen t-paita ja keltaharmaaruudullinen Leviksen paita. Ensin isän edessä istuessani itkin ja sitten huusin ja itkin. En muista mitä sanoin, mutta tilanne oli kamala. Seuraavana päivä saatiin kertoa kuntoutujalle mitä hyvää hänessä on. Sekin itketti. Kokonaisuudessaan Minnesota-hoito kesti vuoden. Kun raittiutta oli kestänyt vuoden, vietettiin isoja yksivuotisjuhlia, kahviteltiin ja puheita pidettiin. Isosisko oli ostanut isälle Onnea 1-vuotiaalle-kortin. 3 viikkoa näiden juhlien jälkeen isä taas katosi. Viina vei. Jonkin ajan kuluttua isän yhtiökumppani paljasti, että isä oli dokaillut myös kuluneen ”raittiin” vuoden aikana työreissuilla ollessaan.
Kun siirryin yläasteelle isän juomisputket pitenivät. Yleensä kevät oli se aika vuodesta, kun isä oli poissa kuvioista. Isä saattoi ilmestyä yläasteen vieressä olevalle Torikeskukselle ja naureskellen tulla tapaamaan ”meidän Veeraa ja Veeran kavereita”. Luoja, että hävetti. Joskus reissujen aikaan isä myi perheen autot, puhelinosakkeen, koruja yms, jotta sai lisää rahaa juomiseen. Autoja vietiin piiloon tuttujen autotalleihin toisille paikkakunnille.
Isä joi aina niin, että tarjosi muille. Joskus maksoi myös ryyppy”kavereiden” laskuja, kuten erääntyneitä veromätkyjä. Hyvää hyvyyttään, mitään ei koskaan saanut takaisin.
Lukiossa ollessani isän ryyppyreissut kestivät minimissään 3kk. Jossain vaiheessa aloin huolehtimaan isästä näiden reissujen aikana. Etsin hänet baareista, menin mukaan ”vahtimaan” isää jatkoille epämääräisiin paikkoihin, kuskasin kavereideni avulla selviämisasemalle ja katkolle, huusin, itkin, uhkailin ja rukoilin. Mikään ei auttanut. Kyllä isä aina tuli kotiin takaisin, sitten äiti ja isä hetken pohtivat, miten tästä taas selvitään ja tämän jälkeen jatkettiin normaalia perhe-elämää seuraavaan kevääseen ja ryyppyreissuun saakka.
Viimeiselle retkelle isä lähti viikko ennen jouluaattoa 2003. Tämä kerta oli kaikkein pisin ja myös raskain. Itsellä oli tulossa ylioppilaskirjoitukset ja olin paljon lukulomalla kotona. Yhtenä päivänä lähtönsä jälkeen, isä tuli hakemaan tavaroitaan, luuli ilmeisesti, etten ole kotona. Isä oli hankkinut uuden asunnon naisystävänsä (jonka piti olla vain AA-vertaisryhmäläinen) kanssa ja päättänyt lähteä kotoa lopullisesti. Isä väitti, että juomaan hän ei ala. Hetkeäkään en uskonut, koska puhelimeen tulleet viestit kertoivat omaa tarinaansa. Isän pakatessa pukujaan, roikuin isän jalassa pitkin talon käytävää ja huusin, että älä lähde. Et voi jättää meitä nyt. Isä lähti.
Parin viikon kuluttua isän uusi naisystävä soitti minulle ja kertoi, että ei enää jaksa ryypätä ja että minun pitäisi nyt huolehtia isästä, ettei hän juo itseään hengiltä. Mitä tekee 18-vuotias Veera? Alkaa tietysti huolehtia isästään. Sain avaimen isän uuteen asuntoon ja kävin lähes päivittäin isän asunnolla. Usein hän ei ollut paikalla, joskus asunto oli täynnä viinapulloja ja ”hyviä ystäviä”. Ajoin aina juoppokaverit pois, joskus kaadoin viinat viemäriin, joskus jäin isän seuraksi juomaan niitä. Puhuttiin paljon. Isä vihasi itseään, ei tiennyt miksi juo eikä miksi ei pysty lukuisista yrityksistä huolimatta lopettamaan. Häpesi, katui. Kertoi, että se on eri mies, joka sen ensimmäisen oluen tilaa. Joskus isä oli niin sekaisin, että raahasin hänet suihkuun ja suihkutin niin kauan kylmää vettä päälle, että mieheen tuli jotain eloa. Joskus isä oli ulostanut alleen, joskus oli tuomani ruoka unohtunut uuniin ja koko asunto oli täynnä savua, joskus isä oli sammunut tupakka kädessä sohvalle ja saavuin paikalle juuri ennen palon leviämistä.
Jostain isä löysi voimaa käydä katkolla ennen ylioppilasjuhliani. Isä oli lakitustilaisuudessa harmaassa puvussa, (samassa, jossa hänet muutama kuukausi myöhemmin myös haudattiin) 10 vaaleanpunaisen ruusun ja 300 € rahakuoren kanssa. Kertoi saaneensa sossusta rahaa ylioppilaslahjaa varten. Samana iltana alkoi tulla taas humalaisia puheluita ja viestejä. Viestejä siitä, että nyt isä päättää päivänsä. Juhlafiilis katosi, ei sitä kyllä suuremmin ollut ollutkaan, koko kirjoitukset kun olivat menneet täysin perseelleen ja alisuoriutuen.
Pääsin opiskelemaan Tampereen Teknilliseen Yliopistoon heinäkuussa 2004. Ensimmäinen ajatus oli, että äkkiä pois Seinäjoelta eikä koskaan, ei koskaan, takaisin. Toisena ajatuksena tuli, että miten isä pärjää. Näin isän viimeisen kerran elossa sinä päivänä, kun elokuun alussa kasattiin muuttokuormaa. Isä oli luvannut omasta asunnostaan minulle keittiön pöydän ja pyykinpesukoneen. Taisi jo tietää, että kohta ulosottoviranomaiset tyhjentävät asunnon. Isällä ei ollut enää puhelinta, ei asuntoa, ei mitään.
Viimeisen kerran isä soitti minulle lainapuhelimesta lokakuun 26.pvä klo 20.37. Sovimme, että tapaamme Seinäjoen juna-asemalla 5.11. kun tulen ystäväni kihlajaisia juhlimaan.
Tuo tapaaminen ei koskaan järjestynyt.
Isä kuoli 5.11. iltapäivällä ollessaan kävelemässä baarista uudelle asunnolleen, jonka sosiaalitoimisto oli järjestänyt. Humalainen horjahdus tien reunasta suoraan auton eteen ja isän elämä päättyi siihen.
Ei ehkä ihan tavallinen tarina isästä. Näin monen vuoden jälkeen on vieläkin ikävä, kamppailen vihan ja surun kanssa. En tiedä, pääsenkö tästä menetyksestä koskaan täydellisesti yli. Ehkä ei tarvitsekaan. Vihaan tuota sairautta, joka isän vei. Syyllisyys siitä, että minä hylkäsin isän ja muutin Tampereelle, on jo helpottanut. Ei kuitenkaan poistunut, vaikka järjellä ajateltuna minä en olisi voinut häntä muuttaa tai pelastaa. Paras isä hän oli, kaikesta huolimatta. Sairaus vaan vei voiton.
Edit: Tänään, 5.11.2022, 18 vuotta myöhemmin, on ollut erityisen vaikea päivä. Suututtaa, itkettää, vituttaa niin armottomasti, että miksi isä vietiin multa pois. Tarvitsisin isää edelleen. Meidän lapset tarvitsisivat paappaa. Ennen kaikkea he ansaitsisivat paapan. Olisi joku, jolle soittaa, kysyä neuvoa ja avautua. Joku, joka piti aina mun puolia, auttoi ja kannusti, opetti luottamaan omaan intuitioon ja tekemiseen.
Kiitos isälle, että kasvatit minusta minut.
