Ketä sinä rakastat?

Tykkään kirjoittaa rakkaudesta. Kun minä rakastan, rakkauden kohde tuntee ja huomaa sen aivan varmasti. Olen luullut, että rakastan itseäni. Mutta itserakkaus ja itsensä rakastaminen ovat täysin eri asioita. Tiedän olevani usein itserakas, turhamainen ja helvetin ärsyttävä. Itseäni sen sijaan en osaa rakastaa. En tiedä, olenko osannut koskaan.

Olen aina kokenut häpeää itsestäni, inhonnut jotain piirrettä tai muotoa itsessäni ja antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa. Olen elänyt suhteessa, jossa miesystäväni muistutti monesti siitä, kuinka hän pitää oikeasti pienemmistä ja hoikemmista naisista. Minä olin kuulemma kehityskelpoinen yksilö. Laihdutin suhteemme aikana 35kg, treenasin salilla ja juoksin kuin hullu. Tarkkailin syömisiäni neuroottisesti. En silti koskaan suhteen aikana päässyt hänen asettamaansa tavoitepainoon. En osannut miellyttää häntä, vihasin jokaista hetkeä hänen kanssaan, mutta toivoin niin kovasti, että hän vielä joskus rakastaisi minua ja pystyisin täyttämään hänen asettamansa raamit täydelliselle tyttöystävälle. Kun suhde sitten loppui, koin suurta epäonnistumista vaikka samalla tunsin olevani vapaa. Olin sisältä täysin tyhjä ja loppuunkulutettu. Aloitin elämän uudessa kaupungissa, tein kaikkea sitä, mitä en suhteemme aikana saanut tehdä. Itseäni en silti rakastanut vaan vihasin. Nyt Christianin kanssa tiedän, että hän ei vaadi minulta mitään. Christian rakastaa ehdoitta. Ja hän tietää, että minä tiedän, että hän tietää. 

Entä jos et pysty rakastamaan itseäsi, etkä usko siihen, että kukaan muukaan voi sinua rakastaa?

Kävimme eilen aviomiehen kanssa mielenkiintoinen keskustelu aiheesta. Kysyin, että miten hän voi rakastaa tällaista ihmisen raatoa, joka on täysin uuvuksissa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vaimoa, joka vihaa peilikuvaansa, omaa kehoaan ja omaa sairauttaan. Vaimoa, joka toivoo katoavansa savuna ilmaan. Christian vastasi, että hän rakastaa minua niin paljon, että mikään ei voi sitä lopettaa.

“Teit sen aluksi niin helpoksi, että nyt kaikki muu vaan menee omalla painollaan.”

“Kaipaatko sitä Veeraa, joka jaksaa elää täysillä, joka nauraa ja joka on  muuta, kuin päivät pimeässä makaava kipeä nahjus?” 

“Tietysti kaipaan. Mutta tiedän, että se Veera tulee vielä takaisin, nyt on vain vähän hankalampi tilanne.”

“Ai vähän?! Meillä kaatuu kaikki päälle, on mennyt terveys, talous ja elämänilo. Mä en kestä, mä en jaksa. Oon aivan loppu.”

“Kulta, meillä on toisemme ja maailman ihanin vauva. Loppujen lopuksi me ei tarvita mitään muuta.”

“Rakastatko sä itseäsi?”

“En. Mutta sitä en oo tehnyt koskaan. Osaan rakastaa muita, mutta en itseäni.”

Meitä on suhteessa kaksi, joilla riittää rakkautta toisillemme ja vauvalle. Mutta kumpikaan ei osaa rakastaa itseään.

Voiko itseään oppia rakastamaan?


Kuuntelen paljon äänikirjoja. Kipukohtausten aikana ne vievät ajatukset pois kivusta ja iltaisin auttavat rentoutumaan. Nyt olen tietoisesti etsinyt myös erilaisia meditatiivisia äänikirjoja hyvin laajalla skaalalla. Kuuntelen ällösöpöä rakkaushömppää, erilaisia romaaneja, mutta myös paljon tietokirjoja, elämäkertoja ja nyt uutena erilaisia motivaatio-  ja selfhelp-kirjoja. Eilen kuuntelin iltakävelyllä pimeällä pellolla tallustaessani kirjaa itsensä rakastamisesta. Joka tuutista tulee toitotusta siitä, että rakasta itseäsi. Et voi rakastaa muita, jos et ensin rakasta itseäsi. Älä häpeä kehoasi, älä sitä, mitä olet tai miten käyttäydyt. Helli itseäsi, pidä henkinen ja fyysinen puoli tasapainossa.

Voiko itseään siis oppia rakastamaan? Luulen, että voi. Siihen auttaa se, että ei piittaa enää paskaakaan mistään muusta. Olen kuunnellut Mark Mansonin kirjaa Kuinka olla piittaamatta paskaakaan. Nurinkurinen opas hyvään elämään. Kirja viehätti jo nimellään, mutta on lumonnut sisällöllään. Ajatelkoot ihmiset mitä ajattelevat, meillä on toisemme ja meidän rakkaus. Olen huomannut tässä tämän järjettömän kipujakson aikana, että minulta on kadonnut suodattimet. En jaksa enää olla liirumlaarum hyvällä tuulella ja mielinkielin muille. Opettelen olemaan itsekäs ja siten rakastamaan itseäni, silloin voin olla tulevaisuudessa vielä hyvä vaimo ja äiti. Aion opetella meditaatiota ja joogaa. Kuunnella sisintäni ja olla piittamatta paskaakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu. 

Seuraavan kerran, kun sinun tekee mieli sanoa jollekin jotain, mikä saattaa loukata häntä, sano se. Ota vastaan reaktio, vaikka se loukkaisi sinua. Ole valmis keskustelemaan. Sano asiakkaalle, että sinä olet väärässä. Vaikka olet yrittäjä, ei tarvitse olla kynnysmatto. Omat asiakkaansa saa valita, aina ei voi miellyttää kaikkia. Epämieluisat asiakkaat voi ohjata muualle.

Sano sukulaisille, että et jaksa kuunnella enää yhtään piilovittuilua siitä, että sinulla on monta tutkintoa kesken, etkä siltikään vielä tiedä mitä elämältä haluat. 

Älä lue Facebookin puskaradio- tai vauva-ryhmiä ja koe huonommuutta itsestäsi tai äitiydestäsi. Anna olla, ne ihmiset eivät ole sinua varten. 

Usko siihen, että kaikella on tarkoitus. Älä piittaa paskaakaan ja rakasta juuri niitä ihmisiä, keitä haluat.

Rakasta itseäsi jos osaat. Se on elämäsi arvokkain taito. 

Minä vielä opettelen. Mutta aion oppia.  

Ennenkaikkea aion nauttia elämästä ja ottaa vastaan kaiken, mitä sillä on minulle vielä tarjota. 

Ja jos vielä koet tarvetta luoda feikkiprofiilin Facebookiin ja tulla kommentoimaan blogipostauksiani, niin älä suotta näe sitä vaivaa. Voit aivan hyvin laittaa minulle viestiä omalla nimelläsi ja profiilillasi, viestittelen mielelläni kaikkien ihmisten kanssa. 

Facebookissa blogin sivut https://www.facebook.com/stormlandblog/

Oma Facebook: https://www.facebook.com/veera.storm

Instagram https://www.instagram.com/veerastorm

Minulle voi laittaa viestiä sähköpostilla stormveera(at)gmail.com tai Facebookin kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *